Heinämaan pitsi vai heinämaalainen pitsi?
Pitsin kutominen Heinämaalla

Mitä Heinämaan pitsi tai heinämaalainen pitsi on? Ensimmäinen luonnehdinta kuvaa Heinämaan pitsinkudontaan liittyvää laajempaa yhteisöllistä ilmiötä, mikä on jatkunut katkeamatta 1700-luvun lopulta asti. Jälkimmäinen ilmaisu kuvaa suppeammin pitsejä itsessään: malleja, materiaaleja tai tekotapaa.

Tässä artikkelissa kuvataan pitsinkudonnan vaiheita ja nykytilaa Heinämaalla kummastakin näkökulmasta. Heinämaan pitsinkudonnan ympärille on muodostunut ainutlaatuinen paikallinen kulttuuri yli kylän rajojen. Pitsinnypläystä arvostetaan ja sen säilyttämistä pidetään tärkeänä, vaikka pitsinkudonta ja pitsien käyttö ovat muuttuneet vuosisatojen kuluessa.

Artikkelissa käytetään, kuten useissa lähteissä, myös yleiskielen termiä nyplääminen ja nyplääjä pitsinkutomisen ja -kutojan rinnalla.

Käsityöläiskulttuuri
Ammattimaisesta pitsinkudonnasta Heinämaalla on virallinen tieto vasta vuodelta 1886, mutta muiden lähteiden perusteella on varmaa, että Heinämaalla on tehty pitsejä yli oman tarpeen jo paljon aikaisemmin. Itäisellä Uudellamaalla, mihin myös Orimattilan Heinämaan kylä kuuluu, on aikanaan ollut huomattavia herraskartanoita. Säätyläisperheiden pukeutuminen heijastui myös paikallisen talonpoikaisväestön keskuuteen, mihin nyplättyjen pitsien käyttö kuului. Perunkirjojen mukaan orimattilalaisten talonpoikien, sotamiesten ja torpparien vaimoilla oli pitsikoristeisia tekstiilejä jo 1770-luvulla.

Heinämaalaiset pitsit ovat muodostuneet omaksi käsitteekseen 1860-1870 -luvuilla, jolloin pitsinnypläyksen taito hävisi muualta entiseltä laajalta pitsinnypläysalueelta Hämeestä, Uudeltamaalta ja Kymenlaaksosta tanujen ja tykkimyssyjen käytön vähenemisen myötä. Heinämaalla tehtiin myös muitakin kuin vain päähineisiin tarkoitettuja pitsejä.

Käsityöläisyys on leimannut vahvasti heinämaalaista elämänmenoa. Kylän keskustassa on vieläkin jäljellä vanhaa mäkitupalaisasutusta: pieniä, yksinkertaisia ja siistejä taloja, joissa käsityöläiset asuivat. Vastaavaa rakennustyyliä ei tavata muualta Orimattilasta eikä naapuripitäjistä. Kesän 2022 Pitsipäivillä on mahdollisuus tutustua kahteen näistä rakennuksista ja saada lisää tietoa kylän käsityöläiskulttuurista. Heinämaan rukoushuoneella, mikä on yksi pitsipäivien kohteista, on myös esillä kylän pitsiin liittyvää historiaa.

Mäkitupalaiset saivat toimeentulonsa käsityöammateista, koska muita mahdollisuuksia elannon hankkimiseen ei juurikaan ollut. Kotona tehtävää työtä arvostettiin ja erityisesti pitsinkudonta ja puuastioiden valmistus tukivat toisiaan. Syrjäinen sijainti edisti kylän omatoimisuutta ja yhteisöllisyyttä.

Käsityöläisten välillä oli runsaasti kanssakäymistä ja seurustelua. Nyplääjillä on ollut vanhastaan tapana vierailla toistensa luona ”tyynykylässä” ja kesäisin pitsinkutojat kokoontuivat pihalle nypläämään yhdessä. Talon nurkalle ripustettu pyyheliina kertoi kyläläisille, että he ovat tervetulleita taloon nypläämään. Pitsityyny otettiin mukaan vaaka-asennossa eikä nappuloita välttämättä sidottu kuljetuksen ajaksi. Pitsinkutomisen lomassa vaihdettiin kuulumisia ja puhuttiin kylän asioista, mutta toisilta saatiin myös neuvoja ja apua, jos nypläystyössä jonkin kohta tuotti vaikeuksia.

Käsityötaidot siirtyivät suvussa ja naapurustossa sukupolvelta toiselle, koska lapset oppivat vanhempiensa tai naapureiden ammatin työtä seuraamalla. 1800-luvun lopun nälkävuosina Orimattilan kunta avusti käsityötarpeiden hankkimisessa ja lunasti nyplättyjä tuotteita. Tällöin myös mäkitupalaisten lapset, niin tytöt kuin pojatkin, alkoivat kutoa pitsiä myyntiin. Harjoittelupitsinä oli ensin 4 parin raippa. Lapsilla oli rippikouluikään asti ”pitsitinki” eli heidän piti kutoa tietty määrä pitsiä päivittäin. Lapset saivat pitää pitsistä saamansa rahat, tosin käytetystä langasta maksettiin äidille. Oman pienen pitsityynyn lapsi sai nypläyksen taidon opittuaan. Pitsinkutominen sopi myös iäkkäämmille, koska työ ei ollut raskasta.

Talollisten vanhat emännät saattoivat opetella nypläämään, kun he eivät enää jaksaneet osallistua talon töihin. Heinämaalla pidettiin huolta siitä, että muualta muuttaneet oppivat nypläämään; sulhanenkin saattoi opettaa nypläystä nuorikolleen. Kun pitsitinki loppui, pitsinkutomisesta tuli monille luonnostaan pääammatti vielä sotien jälkeen. 1980-luvulla oli enää yksi ammattimainen ja 30-40 sivutoimista pitsinkutojaa, joiden ansiot jäivät vähäisiksi. Nyttemmin ammattimainen pitsinkudonta ja puuastioiden valmistus Heinämaalla on loppunut. Kulttuurin muutosta kuvannee myös se, että Heinämaan Pitsinkutojat ry on saanut lahjoituksena hyväkuntoisia pitsityynyjä ja -välineitä, kun niille ei suvussa ole ollut enää käyttöä. Ilahduttavaa on, ettei välineitä ole myöskään haluttu hävittää.

Välineistö
Koska kylällä oli puutyön taitajia, pitsityyny, nappulat eli nypylät ja nypläysalustana käytetty kolmijalkainen pöytä, renkku, saatiin ”omasta takaa”. Nypläysvälineet olivat aikanaan arvostettu lahja tai isän antama tyyny toi muualle muuttavalle turvaa, koska nypläämällä oli mahdollista saada ainakin lisäansioita muun työn lisäksi.

Pitsityyny eli nypläystyyny on muodoltaan länsisuomalainen. Se päällystettiin lampaan nahalla ja lakattiin kovaksi. Kovalla pinnalla nypylät eli heinämaalaisittain nappulat luistivat liukkaasti ja työ eteni joutuisasti. Ansiotyö oli nopeatahtista nappuloiden heittämistä. Moni heinämaalainen muistaa, miten he lapsuudessaan illalla nukahtivat nappuloiden kopinaan tyynyllä ja aamulla heräsivät samaan tuttuun ääneen. Tyynyn täytteenä käytettiin rahkasammalta tai puutöistä syntynyttä lastua. Mikään ei mennyt hukkaan. Koska pitsityynyn hankkimiseen ei välttämättä tarvittu suuria investointeja, saattoi nyplääjällä olla useampi tyyny: yksi metritavaraa eli suoraa pitsiä ja toinen suuritöistä liinaa varten, kolmas kevyt tyyny, mitä oli helppo kuljettaa mukana ja neljäs varalla kiireellistä tilausta varten.

Nappulat sorvattiin koivusta kylän omilla sorvareilla eli heinämaalaisittain varvareilla. Nappulat ovat olleet suurehkoja, koska lanka on ollut myös paksuhkoa ja nappuloille piti mahtua paljon lankaa. Ne rullattiin aina täyteen rukilla.

Pitsimallit piirrettiin aikanaan tasakylkisiä mittatikkuja, myysterkalikoita apuna käyttäen tuohelle naskalilla. Samalla tuohimyysterillä saattoi olla useampi pistelymalli ilman apupiirroksia. Sittemmin myysterinä käytettiin tukevaa, vaikkapa sokeripakkauksen tai kenkälaatikon pahvia, nyttemmin perspaania. Tuohimyysterit ovat edelleen käyttökelpoisia ja niitä on esillä Pitsituvalla.

Aikanaan Heinämaalla nypläyslanka oli ohuempaa valkaistua pellavaa ja 1800-luvun lopulla käytettiin myös sinisiä, punaisia ja valkoisia pellavalankoja, mitä on esillä ”Pitsihelmiä Heinämaalta” -kirjassakin. Valkaistun langan saanti vaikeutui 1930- ja 1940-luvun pulavuosien aikana, jolloin siirryttiin paksumpaan, aluksi kotikutoiseen pellavalankaan. Vaikka sotien jälkeen valkaistua pellavalankaa oli jälleen saatavana, pellavanvärinen lanka jäi yleisesti käyttöön. Tehdasvalmisteista lankaa alettiin saada Tampellalta, joka aloitti nypläykseen soveltuvan langan tuotannon Orimattilassa asuneen tekstiilitaiteilija Loimarannan neuvottelujen tuloksena.

Paksuhko pellavanvärinen lanka on ollut pitkän aikaa eräs heinämaalaisen pitsin tunnusmerkeistä, vaikka ohuestakin langasta on pitsiä kudottu. Kulta- ja hopealankojen käyttö heinämaalaisissa pitseissä yleistyi 1960-luvulla, tosin niitä oli käytetty jo aiemmin tilaustyönä tehdyissä kirkkotekstiileissä. Värillisten lankojen käyttö nypläyksessä on nykyisin tavallista.

Kesän 2022 Pitsipäivällä toisena kohteena Heinämaan kylän lisäksi on Pitsitupa, mihin avattavassa kesänäyttelyssä esitellään nypläystarvikkeita eri aikakausilta myyntinäyttelyn ohella.

Mallit
Heinämaalaiset pitsimallit ovat jatkuvalankaisia, kansanomaisia ns. Torchonpitsejä. Aiemmin mallit olivat yksinkertaisia pääasiassa suoria reuna- ja välipitsejä, missä oli geometrisiä kuvioita ja verkkolyöntejä. Kapeissa pitseissä käytettiin myös valkeita tai puna-valkeita typsyjä eli hapsuja. Mallit monipuolistuivat 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.

Pitsiliinoja alettiin tehdä vajaa 100 vuotta sitten ja aluksi aiheet näihin otettiin suorista pitseistä. Tyypillistä heinämaalaisille liinoille on se, että ne ovat kokonaan nyplättyjä ja että niihin suunniteltiin alusta alkaen kulman kääntö. Suuremmat liinat on tehty useammasta toisiinsa liitetystä osasta.

Vanhoja malleja on muunneltu vuosisatojen ja -kymmenten kuluessa ja tekijöiden kädenjälki on saanutkin näkyä. Taitava suunnittelija pystyi ulkomuistista jäljentämään mallin ja niin mallit levisivät ja todennäköisesti hieman muuttuivat. Heinämaalla on ollut lahjakkaita suunnittelijoita ja ahkeria pitsinkutojia, jotka kehittivät mallistojaan. Mallit siirtyivät myös sukupolvelta toiselle ja mallikansiot täydentyivät. Nyplääjät saattoivat vaihtaa malleja keskenään, mutta molemmilla tuli olla annettavaa. Erityisen arvokkaana pidettiin pitsikauppiaitten välityksellä tilaajilta saatuja malleja, koska ne olivat uusia. Kaikista malleista ei enää tiedetä, mistä se on alun perin lähtöisin. Esimerkiksi Raumalla ja Heinämaalla on samoja tai hyvin samankaltaisia malleja, mutta kummalla malli on ollut ensin? Samankaltaisia malleja on myös muuallakin Euroopassa.

Pitsinkudonnan tallentaminen ja kehittäminen.
Pitseistä saatu myyntitulo innosti aikanaan nypläämiseen ja nyplääjien keskinäinen kilpailu vahvisti pitsien kehittämistyötä varmistaen samalla laatua. Mallit ovat vuosikymmenten kuluessa kehittyneet ja pitsien käyttökohteita on tullut lisää, mitä Pitsituvan kevään 2022 ”Pitsi elää” -näyttely on omalta osaltaan kertonutkin.

Ammattimaisten pitsinnyplääjien häviäminen ja pitsin menekin väheneminen ovat aiheellisesti herättäneet huolta heinämaalaisen pitsiperinteen häviämisestä jo 1980-luvulla. Heinämaan käsityöläiskylää koskevassa tutkimuksessa (Nevanlinna ym.) todetaan ”Uusien käyttöyhteyksien keksiminen, samoin kuin uusien mallien kehittäminen ja vanhojen ylläpitäminen ovat tämän päivänkin pitsinkutojien haasteita.”

1990-luvulla Heinämaan Pitsinkutojat ry keräsivät nypläysohjeita ja malleja sekä tallensivat historiaa ”Heinämaan pitsiprinsessat” -kirjaan (1998). Tallennustyö jatkui ”Elävä Pitsi Heinämaalla” -hankkeessa. Uusin julkaisu on vuodelta 2019 ”Pitsihelmiä Heinämaalta”. Julkaisujen ja myytävien mallien kautta Heinämaan pitsinkudonta on tullut tunnetuksi laajalti.

Heinämaan pitsin omaleimaisuutta todistaa Lehtelän (2019) mukaan nypläyksen mukautuminen aikaan sekä näkyvyyden laajentuminen ja tunnettavuuden lisääntyminen. ”Pitsin kutominen Heinämaalla” kuuluu Unescon Elävän perinnön kansalliseen luetteloon. Se velvoittaa, mutta samalla myös tukee kulttuuriperinnön vaalimista ja kehittämistä.

Pitsinkudonnan kulttuuri on muuttunut. Pitsiä ei tehdä enää ansiotyötä, vaan harrastuksena. Pitsinkudonnan osaaminen ei siirry enää suvussa tai naapurustossa eikä Heinämaalla ole entistä käsityöläiskulttuuria. Pitsinkutomisen kannattavuus väheni teollistumisen myötä ja heinämaalaisille löytyi työpaikkoja myös oman kylän ulkopuolelta. Enää ei nähdä pyyheliinoja roikkumassa talon nurkilla, vaan yhdessä nyplätään lähinnä julkisissa tiloissa sovittuna aikana. Tyynykyläperinne elää edelleen Pitsituvalla ennalta sovitusti kerran kuukaudessa. Sitä arvostavat sekä nypläystä harrastavat että henkilöt, joille Tyynykylä saattaa olla ensimmäinen askel uuteen harrastukseen.

Aiemmin pitsinkutominen keskittyi Heinämaalle, ei laajemmin Orimattilaan tai muille alueille. Nykyisin Heinämaan pitsikulttuurin sisälle mahtuu Lehtelän (2019) mukaan erilaisia ryhmiä: yksittäisiä harrastajia, aktiivitoimijoita, Heinämaan pitsiin tiiviisti liittyviä nypläämättömiä sekä pää- tai sivutyökseen nyplänneitä henkilöitä. Heinämaa alueena ja kulttuurin lähtökohtana sitoo kulttuurin yhdeksi, mutta se toteutuu laajemmalla alueella. Aktiivisten yksilöiden tehtävänä on pitää pitsikulttuuria hengissä ja edistää sen kehittymistä.

Myönteisenä voidaan nähdä käsityöharrastuksen nousu ja kiinnostus käsillä tekemiseen. Nyplättyjä pitsejä arvostetaan, niiden kauneutta ihaillaan ja tekemisen taitoa jopa kadehditaan. Pitsinkudonnan säilymisen kannalta tarvitsemme sekä taidon osaajia että heitä, jotka sitä arvostavat tavalla tai toisella. Heinämaan pitsikulttuuri koetaan Lehtelän (2019) tutkimuksen mukaan Orimattilassa tärkeäksi ja säilyttämisen arvoiseksi. Heinämaan pitsi kehittyy toimijoidensa ja tekijöidensä tarpeista käsin. Pitsikulttuurin voimistamiseksi ja säilyttämiseksi on pysyttävä ajan hermolla uudistuen ja muodistuen yhä uudestaan perinteitä kunnioittaen.

Todettiinhan jo yli 20 vuotta sitten Heinämaan pitsiprinsessat kirjassa edelleen ajankohtaisesti: ” Nyplätyt pitsit pystyvät nykyhetkellä kilpailemaan vain omaleimaisuudellaan ja korkealla laadullaan sekä yhä uusilla ideoillaan. Tämä takaa Heinämaan pitsinnypläyksen säilymisen edelleen elinvoimaisena.” Mitäpä tähän olisikaan lisättävää?

Uudet sukupolvet tarvitsevat edelleen aiempien eläneiden tietoa ja taitoa, joita he voivat kehittää sitä uusiin tarpeisiin ja tilanteisiin sopivaksi. Perinne tulee tuntea, jotta kulttuuri pääsee kehittymään. Eihän heinämaalainen pitsinkudonta ole millään vuosisadalla ollut samanlaista, vaan se on muuntunut ajan vaatimusten mukaan säilyttäen kuitenkin omaleimaista luonnettaan.

Keskeiset toimet pitsiperinteen säilyttämiseksi ja kehittämiseksi ovat kurssi- ja kerhotoiminnan lisäksi yhteisöllisyyden ja toinen toiselta oppimisen vaaliminen sekä Heinämaan pitsinkudontaa koskeva tiedottaminen ja muu esillä pitäminen.

Kesällä 2022 on tarkoituksena järjestää jälleen Pitsipäivät perinteisellä paikallaan viikkoa ennen juhannusta kulttuurikävelynä Heinämaalla. Yhdistyksenä koemme tärkeäksi tuoda esille pitsinkudonnan historiaa ja merkitystä koko kylälle, missä aktiivisten nyplääjien määrä on vähentynyt, mutta myös kaikille pitsinkudonnasta kiinnostuneille läheltä ja kaukaa.

Teksti
Pirjo Nissinen, Heinämaan Pitsinkutojat ry, puheenjohtaja 2022


Lähteet:Eskola, R., Honka-Hallila, H., Oksa, R., Orava, H. (2019) Pitsihelmiä Heinämaalta.Heikkilä, J. (1968). Heinämaan pitsinnypläys – katoavaa kotiteollisuuttako. Sosiaalipolitiikan pro gradu-tutkielma. Helsingin yliopisto. Heikkonen, R. (1978). Orimattilan Heinämaan pitsinnypläys. Tutkimuksia XII. Lahden museo- ja taidelautakunta.Hosiaisluoma-Karppinen, A. (1998). Heinämaan pitsiprinsessat. Orimattila: Heinämaan Pitsin Kutojat ry.Lehtelä, H. (2019). Heinämaan pitsin kulttuuriset ulottuvuudet Fornäsin kulttuuriteoriaa mukaillen.Nevanlinna, L., Antikainen, I. & Polso, E. (1982). Heinämaan käsityöläiskylä. Selvityksiä ja kannanottoja XX. Lahden museolautakunta.Pitsin kutominen Heinämaalla. Elävän perinnön kansallinen luettelo. Käsityötaidot https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/

Heinämaan pitsin historia


Hämeessä ja Uudellamaalla on pitsinnypläys ollut ennen yleistä, mutta nypläystaito on säilynyt lähinnä vain Orimattilassa ja etenkin Heinämaan kylässä. Heinämaan pitsinnypläys on muodostunut omaksi käsitteekseen, koska se on jäänyt yksin tänne Hämeen ja uudenmaan vanhalle nypläysalueelle.

Heinämaalla on lähes 250-vuotinen historia pitsinnypläyksessä eli pitsin kutomisessa, kuten heinämaalaiset sanovat. Pitsiä oletetaan aletun nyplätä 1700-luvun loppupuolella. Kirjallisia viitteitä löytyy kuitenkin vasta noin 1857 alkaen. Yhtenä syynä Heinämaan nypläyksen säilymiseen on pidetty sitä, että kylästä on ollut huonot kulkuyhteydet muualle. Polku kirkonkylästä Heinämaalle levennettiin rattailla kuljettavaksi tieksi vasta 1867–68. Kyläläisistä vain osa on voinut elättää itsensä maanviljelyllä. Niinpä lukuisa joukko kylän nais- ja osin miesväestäkin on hankkinut lisätienestiä nyplätyllä pitsillä. Pitsiä on kierretty myymässä pitkienkin taipaleiden takana, ja näin ollen tuli Heinämaan pitsi tunnetuiksi ympäri maata ja pitsiä alettiin tilata liikkeisiin eri puolille Suomea. Kutojat saivat myös myyntimatkoilla vaikutteita muualta, ja näin kylän pitseihin tuli omaleimaisuutta.

Mistä tai keneltä pitsinkutomisen taito Heinämaalle tuli, siitä ei ole varmuutta. Perimätiedon mukaan on arvioitu sen tapahtuneen 1760–1780-luvuilla. Aluksi pitsit olivat kapeita ja suoria väli- ja reunapitsejä 1900-luvun alkuun saakka. Tällaisia pitsejä on päätynyt Kansallismuseonkin kokoelmiin, muun muassa Henrika Kivistön pitsikokoelmana.

Heinämaan pitsityyny on malliltaan puolipyöreä, 1900-luvun alussa se oli pieni ja kapea, koska nyplättiin vain kapeaa ja pitkää pitsiä. 1930-vuvulla tyynyt olivat leveimmillään koska silloin liinat nyplättiin yhtenäisinä. Sitten 1930-luvulla täytyi luopua valkaistun ja ohuen langan käytöstä, koska sitä ei saanut kaupasta. Siksi alettiin itse kasvattaa pellavia että saatiin lankaa. Aluksi pellavat piti myös itse kehrätä. Myöhemmin pellavat lähetettiin lihdattuina Tampereelle Pellavatehtaaseen. Vastineeksi sieltä lähetettiin Heinämaalle vyyhdillä olevaa lankaa, joka oli kertaamatonta, valkaisematonta ja karkeaa.  Saatu lanka kerrattiin itse rukilla. Tästä langasta nyplätyt pitsit olivat paksuja ja karkeita. Vielä 1940- luvun alussa oli lankapula ja se muutti Heinämaan pitsiä.

Vaikka 40-luvun lopulla oli jo saatavana valkaistua ja ohutta lankaa, ostettiin kuitenkin valkaisematonta koska siihen oli jo totuttu. Ja koska kokonaan nyplätyt liinat paksummasta ja valkaisemattomasta langasta kävivät kaupaksi hyvin 1950-luvun alussa. Siksi yleisesti alettiin etupäässä kutoa pellavan värisestä paksummasta 16 ja 30 numeron langasta ja jatkettiin kokonaan nyplättyjen liinojen nypläämistä. Myös pitsien kehittely jatkui, keksittiin uusia malleja ja artikkeleja, muun muassa kauluksia, kynttilämansetteja, kirjanmerkkejä, koruja, jopa morsiuskruunu ja huntu.

Pitseihin liittyy Heinämaalla myös oma sanasto. Sanotaan "kudotaan pitsiä", ”Pamppala" on manteli, "Neljäpamppalai" muodostaa apilamaisen kuvion. "Peroi" on hämähäkki, "pankka" on suoraa metripitsiä ja "laukku" tarkoittaa pitsissä olevaa pyöreää reikää. "Lapanen" on liinalyönti ja "tiuha" on verkkolyönti. "Nappulat" ovat nypylöitä ja "Nyytti" tarkoittaa jäsenten kokoontumista toiminnan suunnittelutilaisuuteen. Ja "tyynykylä" tarkoittaa kun mennään nypläystyynyn kanssa vierailulle.
Pitsimallien nimilista on pitkä, tässä muutamia:

Perospitsi, Linnunsilmä, Ykslaukkui, Lonkeri, Kirkon ovi, Rappui, Pohjantähti,
Prinsessa, Risa, Myllynsiipi, Tontunsilmä, Kolmelehtoselliist, Koukkuperoi, Umpmankeli, Vellamo, Morsiuskukka ym.

 

Rauni Eskola 2010